Minulla on ongelma iloni kanssa. Se näkyy naamastani, enkä osaa hoitaa sitä kunnolla.
Luulen, että ongelmani on tyypillinen suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneelle ihmiselle. Perustelen väitettäni sillä, että a) iloa pidetään Suomessa epäilyttävänä tunteena ja b) hyvinvointiyhteiskunta (joskin rapautuva) on tarjonnut sellaiset puitteet, että on varaa pohdiskella tätäkin asiaa. Toisaalta olen lukenut, että liika taloudellinen hyvinvointi on suorastaan perimmäinen syy ilon turmeltumiseen.
Kevät on ilo-ongelmaiselle hankalaa aikaa. Aurinko paistaa, ilo alkaa huolestuttavasti sykyttää rinnassa ja sielu on tulessa. Mikä avuksi?
Viina on kätevä apuneuvo. Sen takia terassit helähtävätkin täyteen heti kun ensimmäinen aurinkoinen kymppikeli koittaa. Suomalaiset ilo-ongelmaiset ihmiset lääkitsevät itseään. Kun olet kulauttanut pari ruukullista, et edes muista olleesi vielä hetki sitten aivan sietämättömän iloinen. Viinan vaikutuspiirissä on myös sosiaalisesti hyväksyttyä näyttää ilonsa. Mutta ei silloinkaan toki liikaa, koska sitten seurueesi luulee, että olet käynyt napsimassa tiskillä salaa teräviä.
Onnellisuuteen sen sijaan on täysin hyväksyttyä – jopa pakollista – pyrkiä. Olit sitten kovakauluksinen bisnesohjus tai luontoyrittäjä Kainuussa, tavoitteesi on oleva tyytyväinen hyrinä siitä, että sinulla on mielekäs työ, ihana koti ja terveet ihmissuhteet. Onnellisuutta saa jopa näyttää, varsinkin nyt sosiaalisen median aikakaudella. Kukapa facessa viitsisi laittaa ikäviä asioita ihmisten peukutettavaksi. Eivät ne peukuta, koska ei ole sellaista nappia joka tarkoittaisi: ”tosi paskaa, symppaan sua”. Ehkä ihan hyvä niin. Rajataan valitus blogeihin.
Väitetään, että kansaa hallitaan viinan avulla. Lisäisin hallintatekniikaksi myös onnellisuushömpötyksen. Onnellisuus on kilttiä. Juoppo käpertyy pöydän nurkkaan jupisemaan, onnellinen vetäytyy omaan pirttiinsä tyydyttävien ihmissuhteidensa pariin ja valmistautumaan seuraavaan mukavaan työpäivään. Juopot ja onnelliset eivät tee vallankumouksia.
Ilo on jotakin, joka kuuluu pelkästään lapsille ja – helvete! – lapsethan eivät tuota mitään. Ovat pelkkä kulunki yhteiskunnalle, eivät tee edes töitä kuten vanhoina hyvinä aikoina. Näkyvästi iloinen aikuinen ihminen on rietastelija, hullu tai mamu, joka ei ole vielä sisäistänyt täkäläisiä käytöskoodeja. Rantaruotsalaisille sallitaan ilonpirskahdukset silloin tällöin, vaikkakin tätä suvaitsevaisuutta höystetään pienellä pilkalla ja parilla homovitsillä.
Iloiset ihmiset herättävät levottomuutta ympäristössään. Hyvä tavaton, ei kai tuo tyyppi vain tule ja SANO minulle jotakin!
Myönnän auliisti itse ajattelevani tuohon tapaan. Kerran bussipysäkillä nuori hauskannäköinen jannu viritti keskustelua iloiseen sävyyn. Heti epäilyni heräsivät: tuskin tuo kolli on ryhtynyt iskemään tällaista tätiä. Sen on siis täytynyt nähdä, kun siirsin kaksikymppisen lompakostani taskuun! Se yrittää ryöstää minut! Se hämää rupattelemalla mukavia, kohta se sujauttaa kätensä taskuuni ja vohkii bussirahani. Kas kuinka ollakaan, näin ei käynyt. Jannu vain halusi jutustella kanssaodottelijalle.
En toki käy väittämään, että haluaisin viettää erityisen epätasapainoista elämää, mutta mieluummin pyrin iloon kuin ”kestävään onnellisuuteen”. Sitä paitsi viime aikoina olen löytänyt viinasten lisäksi toisen, vielä paremman, lääkkeen ilonhoitoon. Se on musisointi eri muodoissaan: bassolla, kitaralla, äänellä, yksin tai yhdessä tyttöjen ja/tai poikien kanssa. Siis bumtsi bum ja tudiluu! Livet är härligt! Hilppasen tästä treenaamaan tanssimusaa kaverin häitä varten.
kirjoituksiabuduaarista 