Nyytti ja myytit

Vaikka blogi on ollut kesannolla, niin buduaarissa on tapahtunut paljon. Tänne on muuttanut pieni nyytti. Seuraavaksi räjäytänkin härskin subjektiivisella otteella joitakin äitimyyttejä.

Äidit ovat hyviä työntekijöitä. Olen pitänyt äitijohtaja-hommaa Kirsi Pihan aloittamana tyhjänä länkytyksenä. Ei vauvojen hoitamisella ole mitään tekemistä työelämän kanssa. Äitijohtajuus on vain säälittävä yritys paikata aukkoja cv:ssä.

Well. Itseasiassa työelämä muistuttaa paljonkin vauvanhoitoa: se on jatkuvaa multitaskingin multihuipentumaa. Erona on vain se, että konttorissa voi sompailla melko vapaasti ja päämäärättömästi. Vauvanhoidossa missiota ei tarvitse kirkastaa PowerPoint -esityksillä, vaan se on hyvin selkeä: hyypiö on pidettävä hengissä. Seuraavaksi tärkein missio on pitää itsensä järjissään. Muista tavoitteista täytyy tarvittaessa luopua, mikä opettaa joustavuutta. Ja kun olet yhden työpäivän verran kanniskellut itkevää vauvaa, kaikki – korostan: aivan kaikki – muu tuntuu vaivattomalta. Äitini miespuolinen kollega palasi vanhempainvapailta ja huokaisi rentouttavan työpäivän jälkeen : ”Ja tästä vielä maksetaan!”. Ehkä jo piankin saamme lukea Pekka Himaselta tai muulta visionääriltä kirjan isäjohtajuudesta.

Äitiyden musta aukko. Ilmeisesti sen verran olen sinne kadonnut, etten ole päässyt hankkimaan tätä Anu Silfverbergin kohuteosta käsiini. Mutta muuten en ole kokenut tuon kohutun aukon imua. Ohjaajani uumoili syksyllä, että kirjaprojektini tulee keskeytymään, koska tuskin malttaisin keväällä ajatella muita kuin vaaleanpunaisia vauva-ajatuksia. Väärin. Minua kiinnostavat samat asiat kuin ennenkin. Poikkeuksena on Hesarin lukeminen. Jopa rintapumppuun valuvan maidon tuijottaminen on mielenkiintoisempaa.  Se kertoo paljon, mutta ei minusta vaan uudistuneen Hesarin tasosta.

Elämälle tuli vihdoin tarkoitus! Väärin. Elämäni tuntui merkitykselliseltä ennenkin. Mutta syvyyttä elämään lapsi on kyllä tuonut. Ilo tuntuu voimakkaammalta, mutta harmillista kyllä, maailman raakuus ja väkivaltaisuus entistä pahemmalta. Toisaalta ongelmaan auttaa se, että pysyy sisätiloissa lööppien ulottumattomissa ja selaa Hesarin vain kursorisesti läpi. Siinä mielessä Hesarin uudistus on hyvä, koska juttujen otsikoista ei enää pysty päättelemään sisältöä. Vai avautuuko esimerkiksi otsikko ”Kermankuorija ei usko tekevänsä hallaa Turulle” kaikille muille paitsi minulle?

Maailma on muuttunut paremmaksi kuten Ilkka Malmerg (viimeinen laatutoimittaja HS:ssä) uskottavasti viime Kuukausiliitteessä todistelee. Joten miksi kiusata itseään poimimalla uutisvirrasta kaikki raiskaukset, kidutukset ja murhat ja kuvitella niiden uhriksi oman pienokaisensa.

Parisuhde ajautuu kriisiin, kun vauva tulee. No ei tässä tapauksessa, mutta ehkä se johtuu siitä, että kriisi oli päällä jo mukulaa siemennettäessä. Ja tuo kriisi ratkaistiin näppärästi muutamalla suhteen dynamiikkaa valaisevalla kaaviokuvalla (ei PowerPointteja).

Siis buduaarissa kaikki hyvin. Ja älkää peljätkö – tästä ei ole tulossa mammablogia. Kai.

Karsea ilo

Minulla on ongelma iloni kanssa. Se näkyy naamastani, enkä osaa hoitaa sitä kunnolla.

Luulen, että ongelmani on tyypillinen suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneelle ihmiselle. Perustelen väitettäni sillä, että a) iloa pidetään Suomessa epäilyttävänä tunteena ja b) hyvinvointiyhteiskunta (joskin rapautuva) on tarjonnut sellaiset puitteet, että on varaa pohdiskella tätäkin asiaa. Toisaalta olen lukenut, että liika taloudellinen hyvinvointi on suorastaan perimmäinen syy ilon turmeltumiseen.

Kevät on ilo-ongelmaiselle hankalaa aikaa. Aurinko paistaa, ilo alkaa huolestuttavasti sykyttää rinnassa ja sielu on tulessa. Mikä avuksi?

Viina on kätevä apuneuvo. Sen takia terassit helähtävätkin täyteen heti kun ensimmäinen aurinkoinen kymppikeli koittaa. Suomalaiset ilo-ongelmaiset ihmiset lääkitsevät itseään. Kun olet kulauttanut pari ruukullista, et edes muista olleesi vielä hetki sitten aivan sietämättömän iloinen. Viinan vaikutuspiirissä on myös sosiaalisesti hyväksyttyä näyttää ilonsa. Mutta ei silloinkaan toki liikaa, koska sitten seurueesi luulee, että olet käynyt napsimassa tiskillä salaa teräviä.

Onnellisuuteen sen sijaan on täysin hyväksyttyä – jopa pakollista – pyrkiä. Olit sitten kovakauluksinen bisnesohjus tai luontoyrittäjä Kainuussa, tavoitteesi on oleva tyytyväinen hyrinä siitä, että sinulla on mielekäs työ, ihana koti ja terveet ihmissuhteet. Onnellisuutta saa jopa näyttää, varsinkin nyt sosiaalisen median aikakaudella. Kukapa facessa viitsisi laittaa ikäviä asioita ihmisten peukutettavaksi. Eivät ne peukuta, koska ei ole sellaista nappia joka tarkoittaisi: ”tosi paskaa, symppaan sua”. Ehkä ihan hyvä niin. Rajataan valitus blogeihin.

Väitetään, että kansaa hallitaan viinan avulla. Lisäisin hallintatekniikaksi myös onnellisuushömpötyksen. Onnellisuus on kilttiä. Juoppo käpertyy pöydän nurkkaan jupisemaan, onnellinen vetäytyy omaan pirttiinsä tyydyttävien ihmissuhteidensa pariin ja valmistautumaan seuraavaan mukavaan työpäivään. Juopot ja onnelliset eivät tee vallankumouksia.

Ilo on jotakin, joka kuuluu pelkästään lapsille ja – helvete! – lapsethan eivät tuota mitään. Ovat pelkkä kulunki yhteiskunnalle, eivät tee edes töitä kuten vanhoina hyvinä aikoina. Näkyvästi iloinen aikuinen ihminen on rietastelija, hullu tai mamu, joka ei ole vielä sisäistänyt täkäläisiä käytöskoodeja. Rantaruotsalaisille sallitaan ilonpirskahdukset silloin tällöin, vaikkakin tätä suvaitsevaisuutta höystetään pienellä pilkalla ja parilla homovitsillä.

Iloiset ihmiset herättävät levottomuutta ympäristössään. Hyvä tavaton, ei kai tuo tyyppi vain tule ja SANO minulle jotakin!

Myönnän auliisti itse ajattelevani tuohon tapaan. Kerran bussipysäkillä nuori hauskannäköinen jannu viritti keskustelua iloiseen sävyyn. Heti epäilyni heräsivät: tuskin tuo kolli on ryhtynyt iskemään tällaista tätiä. Sen on siis täytynyt nähdä, kun siirsin kaksikymppisen lompakostani taskuun! Se yrittää ryöstää minut! Se hämää rupattelemalla mukavia, kohta se sujauttaa kätensä taskuuni ja vohkii bussirahani. Kas kuinka ollakaan, näin ei käynyt. Jannu vain halusi jutustella kanssaodottelijalle.

En toki käy väittämään, että haluaisin viettää erityisen epätasapainoista elämää, mutta mieluummin pyrin iloon kuin ”kestävään onnellisuuteen”. Sitä paitsi viime aikoina olen löytänyt viinasten lisäksi toisen, vielä paremman, lääkkeen ilonhoitoon. Se on musisointi eri muodoissaan: bassolla, kitaralla, äänellä, yksin tai yhdessä tyttöjen ja/tai poikien kanssa. Siis bumtsi bum ja tudiluu! Livet är härligt! Hilppasen tästä treenaamaan tanssimusaa kaverin häitä varten.

Viisi syytä, miksi rakastan olla nainen

Näin naistenpäivän aattona aion juhlistaa omaa naiseuttani – tietenkin miesten kustannuksella.

Sukupuolieroilla repostelevat tekstit tuppaavat olemaan myyvempiä kuin ne, joissa väitetään, että miehissä ja naisissa ei ole eroja. Siispä lähden ensiksi mainitulle linjalle.

Seuraavat viisi asiaa ovat ne syyt, joiden vuoksi minusta on mukavaa olla nainen niinä vuoden 364 muunakin päivänä.

1. Minun ei tarvitse yliyrittää

Tämä kaamea sukupuolijärjestelmä, joka yhteiskunnassamme vallitsee, asettaa miehille hirvittäviä paineita. Pitää menestyä ja päteä – hinnalla millä hyvänsä. Muuten mies ei saa naisia, mies alkoholisoituu ja lopulta syrjäytyy.

Olen nähnyt työelämässä niitä rassukoita – siis miehiä jotka pyristelevät epätoivoisesti päästäkseen sukupuolensa edellyttämiin asemiin. Seiskan pojat yrittävät päteä johtajina tai muuten vain aivan liian isoissa saappaissa. On pakko edetä uralla, vaikka sitten pomoja nuoleskelemalla tai omat periaatteet myymällä. Se on surullista katsottavaa.

Sen sijaan minulle, kasin tytölle, yläasteen opinto-ohjaaja suositteli tutustumista siivous- ja puhtaanapitoalan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Näihin odotuksiin nähden ylisuoriutuminen on ollut varsin yksinkertaista.

2. Pidän pinkistä

Tarvitseeko selittää?

Miksi kutsutaan miehiä, jotka pitävät pinkistä? Tai mikä pahempaa, pukeutuvat pinkkiin? Niin-in. Sellaiset miehet eivät pääse presidenteiksi.

3. En tarvitse filosofiaa viettääkseni merkityksellistä elämää

Filosofia on hieno asia ja länsimaisen tieteen perusta. Mutta ei sisään ja ulos hengittämiseen tarvita mitään filosofioita. Olen hämmentyneenä huomannut, miten monet tuntemani miehet etsivät epätoivoisesti elämäänsä jotakin filosofista aatesuuntaa, jonka taakse ryhmittyä. Eksistentialismi – ei…itämäiset filosofiat – hmm… ehkäpä. Ufotkin kelpaavat siinä vaiheessa, kun kaikki länsimaiset ja itämaiset filosofiat ovat epäonnistuneet merkityksettömyyden tunteen poistamisessa miehen elämästä.

4. Olen hormonien vallassa vain muutaman päivän kuukaudesta

Minusta tuntuu, että avokkini menstruoi paljon useammin kuin minä. Toiset miehet menstruoivat koko ajan – he eivät vain tajua sitä. Miettikääpä vaikka Timo Rätyä.

5. Miehenä olisin ellotus – tai kuollut

Mikäli luonteenpiirteeni pitäisi ennallaan, mutta vaihtaisi sukupuolen, olisin näsäviisas mulkku. Irstailijasika. Rasvainen kähmijäjuoppo, joka heiluttelee Visaa ja yrittää käyttää valta-asemaansa saadakseen pesää. Sanalla sanoen: yök. Koska olen nainen, heiluttelen Visaa ainoastaan silloin, kun olen liian humalassa löytääkseni narikkalappuani.

Olisi myös hyvin mahdollista, että olisin kuollut, jos olisin mies. Ymmärtääkseni yllytyshulluilla nuorilla miehillä on hyvin suuri todennäköisyys päätyä syleilemään neitsyeiden sijaan maan povea.

Eli siskot ja veljet: nostakaamme yhdessä malja huomenna!

Ihana helvetillinen silpputyö

Pssst. Kerron teille salaisuuden. Mutta älkää kertoko sitä eteenpäin, älkää ainakaan Björn Wahlroosille, Lasse Laatuselle tai Jari Sarasvuolle.

Minä nimittäin pötköttelen ansiosidonnaisella työttömyysturvalla. Kaikkeen ei ole varaa, mutta elämä on taatusti laadukkaampaa kuin aiemmin. 500 päivän kuluessa uskon keksiväni, mitä haluan tehdä isona.

Mutta mutta. Systeemi on rakennettu niin, että jos olet työttömänä, niin sitten perkele olet. Olen saanut konkreettista tuntumaa siihen, mistä ex-kollegani Anu Suoranta on meuhkannut jo pitkään: suomalaisessa työttömyys- ja sosiaaliturvassa aukkoja, joiden läpi etenkin itsensätyöllistäjät tipahtelevat kuin tilhet talvipakkasilla.

Tällä viikolla eräänä päivänä läksin aamubideen jälkeen buduaaristani ulos näyttäytyäkseni Kluuvin työkkärissä.

Pönäkkä, elämäänsä kyllästynyt miesvirkailija esitti kysymyksiä, joilla hän pyrki selvittämään olenko aktiivinen työnhakija, kuten asiaan kuuluu. Koetin vedota tämän kylmäkiskoisen olennon tunteisiin. Kerroin, että tekisin mielelläni keikkahommia esimerkiksi freetoimittajana, mutta kun sain syksyllä vähän ikävän viranomaislausunnon. Sen mukaan minulle ei saanut maksaa työttömyyskorvausta, kunnes oli pitävästi selvitetty, olenko yrittäjä vai en. Jos minut olisi katsottu yrittäjäksi, senttiäkään korvausta ei olisi herunut. Lausunnossa sanottiin vielä kauniiksi lopuksi, että jos lisää keikkaa tulisi, niin statukseni selvitetään uudelleen yhtä huolellisin menoin.

”Tee tuntityötä”, tokaisi virkailija rilliensä takaa. No, se nyt ei ole lehtialalla kovin tavanomaista. ”Minähän en päätä kuka on yrittäjä ja kuka ei”, virkailija sanoi tympääntyneesti. Kyllähän minä sen tiesin. Ikävää tässä on vain yksittäisen ihmisen kannalta se, ettei kukaan osaa mukamas sanoa, missä yrittäjän ja itsensätyöllistäjän raja menee. Joku sen päätöksen kuitenkin tekee.

Virkailija ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän lykkäsi käteeni esitteen. Tässä on vastaus pulmiisi, it’s easy! Eezy on firma, joka hoitaa työnantajavelvoitteet niin, että työ kuin työ saadaan näyttämään työsuhteessa tehdyksi. Sanoin, että on tästä varmasti minulle apua, mutta onhan tämä ihan järjetöntä, että tällaista bulvaanitoimintaa tarvitaan. ”Seuraava aika on yhdestoista kesäkuuta”, totesi virkailija tähän. Selvä, heippa ja duudiluu!

Loppuviikosta buduaariin kantautuu iloinen uutinen. Muusikkojen liitto maksaa Revenge of the Bootille kirjan mukaisen keikkaliksan Anun läksiäisisjuhlista. Mahtavaa! Mutta sitten iskee angsti. Voi v***u! Nyt menee taas ansiosidonnainen katkolle! Soitan Anulle ja kysyn, mitä helkuttia tehdään. Jopa alan asiantuntija hämääntyy hetkeksi. Iltapäivällä asia on ratkennut: en teekään rikosta ottaessani vastaan rahaa, koska Muusikkojen liitto maksaa työnantajasivukulut. Teen siis Cafe Mascotin lauteilla puoli tuntia ihan rehellistä palkkatyötä, joten ei hätää.

Eihän tämän nyt ihan näin monimutkaista tarttis olla? Pilvi Torsti ja Ihalaisen Late, tehkää herran tähden tälle järjettömyydelle jotakin.

Miksi rock ei ole mistään kotoisin?

Muutama poiminta suomalaisen musiikkilehden tuoreimmasta numerosta:

” …tämmöinen ajaton ja paikaton musiikki, mitä me teemme, voi hyvin kaikkialla. En kuule bändiemme musiikissa mitään oululaista sen enempää kuin mitään muutakaan paikkakuntaa.”

”…myös muilla tavoin epäsuomalaisen kuuloinen bändi—Black Twigiä voisi luulla musiikkinsa puolesta brittibändiksi.”

Olen sekavien tunteiden vallassa.

En välttämättä haluaisikaan kuulla oululaisella puheenparrella tai millään muullakaan tavoin aksentoitua tankeroenglantia, mutta jotenkin toistelu siitä, kuinka minkäänlainen alkuperä ei tule läpi musiikoiden taiteesta, hämmentää.

Kiitelläänkö kirjailijoita siitä, kuinka taidokkaasti he puhdistavat romaaneistaan kaikki paikalliseen elämänmenoon viittavat elementit? Kuvataiteilijoiden taas olisi ehkä syytä pysytellä huolellisesti valituissa abstrakteissa teemoissa, jottei taiteilija vahingossa paljasta sijaintiaan ulkopuolisille.

Ah, vai onko todella niin, että rakastamani taidemuoto, rock-musiikki, on pysyvästi korruptoitunut? Ettei sen ole tarkoituskaan muuta kuin imitoida mahdollisimman taidokkaasti menneisyyden suuruuksia. Nein! Das kann nicht sein! En suostu uskomaan tätä. Mieleeni lipuu Arcade Firen Suburbs -levy. Siinä ainakin tekijöiden alkuperä, Houstonin esikaupunkialue, näkyy ja kuuluu. Siksi levy jättää pysyviä muistijälkiä.

En toki tarkoita, että paikallisuus olisi aina se vaadittava elementti, joka todistaisi tekijöiden sielukkuudesta. Minua vain ihmetyttää se, miksi on erityinen meriitti, jos sitä ei pysty kuulemaan musiikista. Epäilen, että musiikin laatuun saattaa olla vaikutusta sillä, jos sen tekijät yrittävät olla jotakin muuta kuin ovat. Jos yhtä asiaa kuurataan pois, helposti pesuveden mukana menee muutakin. Epäilen, että tässä piilee syy siihen, miksi suurin osa ilmoille suolletusta rockista ei ole mistään kotoisin.

ps. Tässä kenties hieman kompromettoivan lainauksen uhriksi joutunut Black Twig on hyvä bändi, ainakin Tuusniemen Madonna Fist Fuck Festivalilta jääneiden huuruisten muistikuvieni mukaan

Nainen – tämä on jo nähty!

Nykyään on ainakin jossain piireissä muodikasta aloittaa kirjoitus Mielensäpahoittajan hengessä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin….

Minäkin olen pahoittanut mieleni. Tämän tempun minulle teki sunnuntai-iltana toimittaja Riikka Uosukainen kommentoimalla Biaudet’n ja Essayahin heikkoa menestystä tähän tapaan: ”meillä on ollut 12 vuotta naispresidentti ja ihmiset ajattelivat, että tämä on jo nähty”. Toivon syvästi, että kyseessä on vain Riikka Uosukaiselle ominainen päättelyketju, mutta pahoin pelkään, ettei näin ole.

Nainen on edelleen monilla aloilla kuriositeetti, joka saa yksin edustaa kaikkia naisia. Kiitos, mutta pörssiyhtiömme hallituksessa on jo yksi nainen. Mainiota, halusimmekin mukaan yhden tyttöbändin.

Ihmekös tuo, jos naiset sortuvat olemaan kateellisia käärmeitä. Tilaahan on vain yhdelle, joka käyttää Rexonaa. (Muistakaa silti: helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisia naisia!)

Meillä on ollut naispresidentti. Tasa-arvo on toteutunut! Halleluuja! Enempää ei tarvita, koska nainen presidenttinä on jo nähty.

Ennen Halosta Suomella oli peräkkäin kymmenen miespresidenttiä. Minusta se jos mikä on jo nähty. Homoseksuaalinen mies olisi sentään uusi tuulahdus.

Vaihtoehto Kerho Ukkoselle

Presidentinvaalien hulina pyörii neljän päälinjan ympärillä.

1. Puhutaan aiheista, joihin presidentillä ei ole mitään valtaa ja toistellaan, että presidenttiys on arvojohtajuutta (Nuoret syrjäytyvät! Irti eurosta! Lapsiperheille lisää rahaa! Laittomat lakot kuriin!).
2. Presidenttiehdokkaat vastaavat ”nokkeliin” kysymyksiin, joilla pyritään valaisemaan ehdokkaan persoonallisuutta. Onhan hän tuleva arvojohtaja!
3. Puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa presidentillä on sentään vallanmurunen jäljellä (Venäjä, Venäjä ja Venäjä tai toisin sanoen: ei Natoon, ei ja ei).
4. Päivitellään presidentin kaventuneita valtaoikeuksia.
   Seurailen itse tätä neljättä päälinjaa.

Vaikka vaalit ovat tähän saakka olleet tappavan tylsää seurattavaa, ajatus itse vaalipäivästä on virkistävä. Lapsena oli jännittävää tepastella isän ja äidin kanssa Haagan Norssin pullantuoksuiseen aulaan. Helmikuun hanget kimalsivat lämpimästi. Ainoastaan vaalisalaisuus latisti mieltäni. Vanhempani eivät suostuneet kertomaan, ketä olivat äänestäneet. Itse kannatin Manua. Vuonna 1994 olin suolisykeröleikkauksen vuoksi sairaalassa. Siellä tein sitkeää kampanjaa Elisabet Rehnin puolesta.

Miksi sitten en ole jaksanut seurata vaaleja kuin laiskasti puolella silmällä ja korvalla? Kyllähän tämänkertaisesta ehdokaskööristä saisi irti vaikka mitä. Mutta kun ei siitä pääse mihinkään, että pressa ei ole enää pressa.

Onhan se surullista, kun ei ole ketään, joka takaisi turvallisuutemme arvovallallaan. Eikä kukaan asetu epäitsekkäästi puoluepoliittisten intohimojen yläpuolelle laittamaan kuriin persuksista pullistelevaa eduskuntaa.

Jos nyt kuitenkin pitää etsiä parlamentarismista joitakin hyviä puolia, niin keksin kyllä yhden. Kepulaisista valtiopäämiehistä päästään nopeammin eroon kuin presidenttivetoisessa systeemissä. Ja kepulaiset valtionpäänaiset ne vasta nopeasti lentävätkin palleiltaan!

Isoisäni kokosi Kekkosen kuningastien kampittamiseksi vuoden 1956 vaaleissa verkoston lempinimeltään Kerho Ukkonen. Hän arvostanut pätkääkään tuota savupirtin poikaa, joka tuskin oli savupirttiä nähnytkään. Poliittinen taisto vei voimia eikä se Kekkosen kuningastiekään katkennut kuin vasta neljännesvuosisadan päästä. Toista se on nykyään.

Lautakasa kaatui Masan päälle muutamassa kuukaudessa ja seuraavat vaalit pyyhkäisivät kepulaisten loputkin kikkareet hallituksesta. Eikä minun tarvinnut muuta kuin raahautua Kallion ala-asteelle äänestämään. Sen teen jälleen sunnuntaina, vaikka draama puuttuukin. Aion vaivojani säästämättä rämpiä läpi hankien ja nietosten kohti 300 metrin päässä häämöttävää äänestyskoppia. Ihan vaikka siksi, että vieteriukko Väyrysen laatikon kansi pysyisi visusti kiinni.

Saippuasarjojen tähdet

On mukava hurmaantua pitkästä aikaa jonkin biisin sanoituksista. Yleensä etsiskelen kiksejä rytmi- ja riffipuolelta, mutta Kauko Röyhkän (ja Riku Mattilan) Saippuasarjojen tähdet säväytti minua nimenomaan teksteillään.

Mitenköhän tästä aiheesta saisi jotenkin up-to-date? Ei mitenkään. Itse levy, jolla kyseinen biisi on, julkaistiin alkuvuodesta viime vuonna. Musiikkimediat ovat listanneet jo aikoja sitten vuoden 2011 parhaudet kaikissa mahdollisissa kategorioissa.

Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan levy Kaksi lensi tuulen mukaan on kokonaisuudessaankin aivan loistava. Saipputähtösten lisäksi Sukujuhlat muistuttaa oman elämäni tapahtumista. Kukapa nyt ei olisi joutunut jonnekin Suomen maaseudulle teljetyksi kaheleiden sukulaisten kanssa.

Toki olen tiennyt Kaukon arkisia asioita tarkasti havainnoivan tekstityskynän, mutta Saippuasarjojen tähdet radiosta kuultuna pysäytti. Todellakin – ihan mistä tahansa voi tehdä biisin. Ja olisihan se pitänyt arvata, että juurikin Kauko tekee tekstin minulle tärkeästä aiheesta, jota itse olisin ajatellut aivan liian banaaliksi biisin aiheeksi (onko vatsan toiminta sitten parempi teema, voisi joku nenäkäs tässä kohtaa kysyä). Eikä tuo Suomen Lou Reed pelkää tarttua sellaisiin juttuihin, joista mies voi saada itseensä gayvivahteita.

Minulle THE saippuasarja on Kauniit ja rohkeat, jota tapitin silmät kiiluen vuosina 1992-1998. Pidän selkeistä kuvakulmista ja mutkikkaista ihmissuhdekuvioista, laulaa Kauko. Kauniiden ja rohkeiden kuviot tosin eivät olleet ihan niin mutkikkaita kuin eräässä samaan aikaan pyörineessä sarjassa, jossa oli zombeja ja joku vastentahtoinen naisihminen keinohedelmöitettiin kalkkunalapiolla.

Kauniiden ja rohkeiden aikaan puoli kuudelta minä, äiti ja sisko keräännyimme television ääreen hörppimään kahvia. Ristin sarjan uudelleen Kauniiksi ja muhkeiksi. Muhevoitin itseäni syömällä illan kahden jakson aikana pussillisen suklaarusinoita joka päivä. Olin niin koukussa, että videoin jaksoja, joita en päässyt näkemään. Showview-koodeja napraillessa aloin kiinnittää huomiota jaksojen nimiin. Ne ovat MTV3:n toimittaja Beritta Markkulan upeaa käsialaa. Erityisesti mieleeni painui jakso nimeltä Elämä kämmenellä, kämmenet avokadossa. Muitakin hienoja on, kuten Ridge, Logan ja lihan impromptu. Yli kuudesta tuhannesta jakson nimestä voisi kutoa vaikka millaisen kokeellisen sanataideteoksen!

Pidän saippuasarjojen tähdistä, jotka ei pääse koskaan ulos noista kulisseista, laulaa Kauko. Minäkin pohdin sarjan tähtien kohtaloa vuosien mittaan, kun Ridgen leukaperät vain levenivät ja Stephanien naama kiristyi. Mutta härreguud, toissa päivänä kun vilkaisin Kauniita ja Rohkeita varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, Brooke näytti aivan samalta kuin ennen. Mitähän piikkejä se pistelee itseensä?

Ridge eli Ron Moss on ollut Boldiksissa vuodesta 1987, samoin Brooke eli Katherine Kelly Lang. Kyllä kai Hollywoodissa uraa yrittävälle näyttelijälle voi pahemminkin käydä kuin päätyä vakkariksi saippuasarjaan. Voi jumittua tarjoilijaksi johonkin kafeteriaan ja kuolla epätoivoisena huumeiden yliannostukseen. Tai päätyä miesescortiksi. Ron Mosskaan ei tainnut luottaa muusikonlahjoihinsa kun päätti hypätä Boldisten kelkkaan.

Ai niin! Ja muistatteko Kristenin? Ridgen siskon? Ette vai? No sitä näytteli Teri Ann Linn. Olen varmaan Suomen ainoa ihminen, jolla on edelleen Terin levy vuodelta 1993. Olenpa jopa ystäväni Julian kanssa vääntänyt joihinkin biiseihin omat suomenkieliset sanat. Mutta ei se levy ole yhtä hyvä kuin Röyhkän ja Mattilan.

Biisi Spotifyssa:
Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Saippuasarjojen tähdet

Tissiprotesti

Luitte oikein: tissiprotesti. Ei tissiproteesi, vaikka niistäkin on ollut julkisuudessa paljon puhetta viime aikoina.

Luin saksalaisesta feministiraamatustani eli Emma-lehdestä artikkelin Ukrainassa syntyneestä FEMEN-liikkestä, jonka tunnuksena ovat pornahtavat protestiperformanssit sekä mielenosoitukset, joissa kuljetaan tisut paljaana prostituutiota, ihmiskauppaa ja korruptiota vastaan.

Ukrainan FEMEN:istä uutisoitiin syksyllä Suomessakin, mutta vasta Emman artikkeli herätti minut pohtimaan asiaa tarkemmin. FEMEN-aktivistit ovat syksyn ja talven mittaan iskeneet myös läntisen Euroopan metropoleihin: Pariissa he osoittivat mieltä Dominique Strauss-Kahnia, Roomassa Berlusconia ja Vatikaanissa Paavia vastaan.

FEMEN-liike herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Peukku ylös, alas vai perseeseen? Eikö naisliikkeellä ole muuta keinoa saada näkemyksiään esiin kuin paljastamalla vaatimustensa kylkiäisenä myös tissit? Kai tämä sitten on sitä huomiotaloutta.

Ukraina ei tietenkään ole Suomi. Ukrainassa naisten asema on heikko taloudessa ja politiikassa. Suomessa meillä on paksustivoiva tasa-arvokoneisto, joka pyörii poliittikkojen, virkamiesten ja työmarkkinajärjestöjen paperia ja puhetta tuottavien työmyyrien voimin. Täällä naiset toimivat vallan kammareissa ja maitorauhaset voivat jäädä kodin yksityiseen piiriin niitä tarvitseville. Vai tarvittaisiinko Suomessakin tissejä avuksi? Saisiko väsähtänyt Naisasialiitto Unioni uutta virtaa lisäämällä touhuun vähän seksiä?

Katselin tarkemmin lehdessä olevaa kuvaa Kiovasta. Jotain komeaa on siinä, että strippiluolasta vetäistyn näköinen nainen karjuu alkukantaisesti ja kohottaa plakaattia, jossa lukee ”nainen ei ole kauppatavara”.

Joka tapauksessa enemmän tai vähemmän stripparin näköiset tissinaiset kuuluvat arkiseen mediakuvastoon. En usko, että on ainakaan haitaksi rikkoa ja muunnella kuvaa. Ja jos markkinamiehet kuitenkin takovat tisseillä rahaa, niin miksipä naiset eivät voisi sitten käyttää niitä oman sanomansa levittämiseen. Kuten aktivistit toteavat Emmassa: ”Teette vartaloistamme objektin? Me teemme niistä aseen!”

Mietin tosin, haluaisinko itse osallistua tämän tyyppiseen toimintaan. Epäilystä herättää se, että kuvissa mielenosoittajat ovat pyykkilautavatsaisia, hemaisevia ja kiinteätissisiä nuoria naisia. Entä jos ei ole pyykkilautavatsaa ja nännit katselevat alaviistoon? Toisaalta lehdessä kerrottiin, että erään FEMEN-aktivistin 63-vuotias äiti osallistuu toplessina mielenosoituksiin. Hän ei varmaan ole enää kovin kiinteätissinen (anteeksi ageistiset ennakkoluuloni). Jos liike leviäsi laajemmalle, niin tällä tavoin saataisiin näkyville muitakin kuin vain mediassa vilauteltuja täydellisiä rintavarustuksia (juuri niitä proteeseja). Sehän olisi vain hyvä asia.

Jos Helsingissä pidetäänkin lutkamarssin sijaan ensi kesänä FEMEN-marssi esimerkiksi ihmiskauppaa vastaan, lähtisinkö mukaan? Jos kysyy veikkausta avopuoliskoltani, saa todennäköisesti oikean vastauksen. Hän tietää mieltymykseni rentoon, naapuruston näköyhteyksistä piittaamattomaan kotoiluun.